Ehkä se ei ollut paras tapa päättää iltaa, mutta minulle kelpasi.


Palasin puolenyön aikoihin kotiin kahvittamassa loppiaistansseja. Siellä oli pari ihmistä, jotka olivat ottaneet hieman enemmän ja jotka olisi voinut puhaltaa kumoon. Toinen niistä oli ilmeisesti entinen rauhanturvaaja, joka kätteli minua sen takia, että kirjoitan keväällä itseni ylioppilaaksi. Se oli hauska, verrattuna niihin kahteen muuhun. Toiselta sai kuulla vähän väliä "etkö sä tiedä kuka mä oon" ja "kyllä sä nyt mut tunnet". Se itsensä perään kysely siis ei ole urbaanilegendaa. Siltä samaiselta tyypiltä sai kuulla, kuinka "nätti likka" olin.
Se on kiva. Haluaisin vain kuulla ne kehut joiltain muiltakin kuin juopoilta ja ruohonpolttajilta.

No kotona sitten ryömin parvisänkyyni ja päätin lukea iltasadukseni.
Itkin silmäni puhki.
Kaikesta nihilistisyydestä huolimatta tunnen jotain sieluttomassa sielussani.
Siinä päähenkilö sai keskenmenon tietämättä olevansa raskaana. Vollotin, kun sankarimme piti kuolevaa keskosta sylissään ja pohti nimeä ja mietti sitä, että aviomies hiihtää jossain kuusessa/on kuollut ja toinen sukulainen makaa toisessa sairaalassa kenties tekemässä kuolemaa.
Olisin halunnut laittaa tekjälle kommentin "No niin, sait minut itkemään. Oletko iloinenkin?", mutta sitten krooninen ihmiskammoni sai vallan ja jätin sen tekemättä.