Tämähän on jo melkein julkista tietoa, koska olen sanonut tästä kahdelle ihmisille, useamman persoonan läsnäollessa.

 

En vieläkään ymmärrä mitä tein väärin toissa vuoden syksynä. Enkä varmaan koskaan tule käsittämäänkään.

Ja minusta tuntuu, että minut käsitetään jotenkin kummassa aina väärin. Tai juuri ja juuri väärin, että se menee juuri ja juuri "totuuden" vierestä.
Ehkä kiinnitän siihen liikaa huomiota, enkä vaivaudu korjaamaan, vaikka pitäisi.

Ja olen yllättävän lojaali ihminen, kaikesta huolimatta, mutta jos tunnen itseni selkäänpuukotetuksi, voin mielelläni vetää oman väkipuukkoni esiin.

Pidän itseäni julmana ihmisenä, jolla on raaka elämänkatsomus, jossa toisen auttaminen on vain salahelinää, mutta oikeastaan olen ihan mukava persoona - ehkä.

Välissä minusta tuntuu, että olen liian ylpeä paskiainen -- enkä kadu sitä.

Eikä minulla ole mitään varmaa käsitystä millainen olen todella. Osaan hymyillä, osaan nauraa, osaan olla surullinen, osaan olla hiljaa ja pohdiskella sekä osaan inhota ja halveksia. Osaan laittaa ilmeet oikeaan järjestykseen tilanteesta riippuen, sanomaan oikeat sanat ja tekemään oikeat kädenliikkeet.
Ja silti tuntuu, että se on joku toinen. Ei suinkaan seitsemäntoista maapallon kierrähdystä aurigon ympäri kokenut ihminen. Se pysähtymisen hetki päässäni, kun mietin "miksi tein juuri näin, miksi en tehnyt jollain toisella tavalla" on hämmentävä, piristävä, välillä pelottava ja naurettava.
Tekisi mieli väittää, että olen hajoamassa kappaleiksi ja kehittämässä toista persoonaa tilalleni. Mutta se taitaa olla väärin ja hölynpölyä.

 

Hyi saakeli kuinka inhottava tämä tärinän ja ylipirteyden tunne on. Ei kahvia hetkeen aikaan minulle. Englannin aine pitäisi kirjoittaa loppuun. Ja viedä koira ulos.

Mutta eniten pelkään sitä, että joku sanoo lukevansa minua kuin avointa kirjaa. Siinä, vedin juuri paitani kaula-aukkoa alas ja näytin ehkä heikoimman kohtani - älkää pistäkö siihen, olkaa niin kilttejä.

Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuolemamme hetkellä.